Saarna Tuomas-messussa 16.8. 2009

Jorma Pitkänen

Hyvät sanankuulijat.

Kun Vapahtajamme Jeesus Kristus aloitti julkisen toimintansa, hänen keskeinen viestinsä oli seuraava: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi. Jeesuksen tekemät tunnusteot olivat merkkejä siitä, että Jumalan valtakunta oli nyt todella ihmisten ulottuvilla. Nyt oli aika tehdä parannus, kääntyä ja ottaa vastaan Jumalan armo. Evankeliumeista käy ilmi, että monille kelpasi leipä ja terveys, mutta taivaallinen leipä ja sielun terveys eivät kuitenkaan aina kiinnostaneet. Kymmenestä spitaalisestakin ainoastaan yksi lankesi Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä.

On siis mahdollista saada Jumalalta monenlaista hyvää ilman, että sittenkään käännytään oikealla tavalla hänen puoleensa. Päivän evankeliumi ottaa varoittavaksi esimerkiksi kolme galilealaista kaupunkia, joissa Jeesus teki monia voimatekoja. Koska ne eivät kääntyneet, ne olivat huonomassa asemassa kuin jumalattomina pidetyt kaupungit Tyros, Sidon ja Sodoma. Ne kadottivat etsikkoaikansa ja jäivät Jumalan armon ulkopuolelle.

Evankeliumeista käy ilmi myös se, että kun Jeesus kutsui seuraansa ihmisiä, hän ei lähestynyt heitä nuhtelemalla ja moittimalla. Kyllä hän osoitti rakkautta eikä karttanut sellaisiakaan ihmisiä, joita sen ajan standardien mukaan pidettiin syntisinä ja väärintekijöinä. Ei hän sinuakaan vitsa kädessä lähesty. Nyt on armonaika. Tämä merkitsee sitä, että Jumalan valtakunta on sinunkin ulottuvillasi. Jeesus lähestyy meitä sanansa ja henkensä välityksellä ja kutsuu meitä seuraansa. Hän kutsuu meitä kääntymään ja uskomaan evankeliumin. Näin mekin pääsemme sisälle Jumalan valtakuntaan ja meistä tulee hänen lapsiaan. Päivän evankeliumi vie meidät kristillisen uskon peruskysymysten ääreen. Pysähdymme tänään miettimään sitä, mitä ovat parannuksen tekeminen, kääntyminen ja usko.. Samalla on syytä puhua siitä, mitä ne eivät ole.

Haluaisin lähteä liikkeelle eräästä suomalaisen kristillisyyden keskeisimmästä hahmosta, nimittäin Paavo Ruotsalaisesta. Paavosta kerrotaan, että hän oli tullut jo nuorena herätykseen. Paavon oli kuitenkin hyvin vaikea löytää sielunrauhaa. Hän luki Raamattua, rukoili, kävi seuroissa ja teki kaikesta päätellen parhaansa, jotta olisi löytänyt rauhan sisimpäänsä. Paha olo ja syyllisyys eivät vain hellittäneet. Paavo tunsi Jumalan tuomion omassatunnossaan eikä päässyt millään ahdistuksestaan.

Luulen, että tällaisia Paavon kaltaisia etsijöitä on enemmän kuin aavistammekaan. Mielelläänhän sitä omistaisi sisäisen levon ja iloisen uskon, mutta kun elämän tuska ei hellitä ja omatunto käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Jumalan rakkauteen on vaikea uskoa, koska sisimmässä kaikuvat kovin toisenlaiset äänet. Tuntuu, että Jumala on kaukana, ja että hän ennemminkin tuomitsee kuin rakastaa. Oma sisin tuntuu kylmältä ja kuolleelta ja siellä liikkuu monenlaisia himoja ja haluja, joista ei pääse eroon. Välillä elämä sujuu ehkä paremmin, mutta sitten taas saattaa tulla ikäviä lankeemuksia, jotka masentavat mieltä. Ihminen päättää ryhdistäytyä huomatakseen, että voimat loppuvat ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten ollaan samassa suossa kuin ennenkin. Miksi kristillisyys ei onnistu minulle?

Tulen itse sellaisen kristillisen tradition piiristä, jossa puhuttiin uskoon tulemisesta. Parin vuoden etsikkoajan jälkeen usko syntyi rippikoululeirillä Taasjärven leirikeskuksessa Sipoossa. Silloin oli vuosi 1975. Rippikoulu merkitsi uuden elämänvaiheen alkamista, mutta toisaalta tämä muutos ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Jouduin kohta havaitsemaan, että vanha luontoni oli sitkeä eikä niin vain alistunut uuteen komentoon. Tämä tuotti murhetta ja välillä jouduin kyselemään, oliko rippikoulussa tapahtunut uskoontulo sittenkään sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Minun oli vaikea löytää sisäistä rauhaa, eikä sielunhoito tai ripittäytyminenkään tuonut pysyvää ratkaisua. Kokemukseni tulivat monella tavoin lähelle Paavon sisäisiä tuntoja.

Ongelman ydin oli ilmeisesti siinä, että en ollut tehnyt kunnollista parannusta. En oikein nähnyt muutakaan selitystä tilaani. Vanhan Raamattuni takakannesta löytyykin merkintä tammikuun 11. päivältä 1984. "Tahdon lähteä seuraamaan kokonaisvaltaisesti Herraa ja tehdä parannuksen velttoudestani tänään." Puolisentoista vuotta myöhemmin takakanteen tuli uusi merkintä. "Täysin mahdotonta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ainoa mihin voi perustaa on ..." – sitten on mainittu kolme raamatunkohtaa. Yksi näistä kohdista on Room. 4:5, jossa sanotaan, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Olin alkanut pikkuhiljaa oivaltaa, että parannuksestani ei taitaisi koskaan tulla ratkaisevasti parempaa. Nyt noin 25 vuotta myöhemmin olen entistä vakuuttuneempi siitä, että en voi koskaan perustaa toivoani omaan parannuksen tekooni. Se jää aina puolitiehen.

Mutta tässä tulemme nyt asian varsinaiseen ytimeen. "Parannuksen tekeminen" – tai samaa asiaa tarkoittava sana "kääntyminen", ei olekaan sitä, että minä muutan itseni paremmaksi. Se ei onnistu omin voimin eikä se onnistu Jumalan avulla. Jumalan tarkoitus ei nimittäin ole koskaan ollut, että me saisimme lohdutuksen oman parannuksemme ehjyydestä. Itse asiassa oikea parannus onkin tyytymättömyyttä oman parannuksen tekemiseen. Jos nimittäin voisimme saada lohdutuksen jostakin itsessämme olevasta, silloin emme tarvitsisi Kristusta, jonka Jumala on antanut kadotettujen syntisten Vapahtajaksi.

On itse asiassa suuri ero sillä, että ihminen kokee itsensä suureksi syntiseksi tai että hän tajuaa olevansa kadotettu syntinen. Niin kauan kuin me vielä voivottelemme omaa sisäistä tilaamme ja käytämme voimiamme siellä liikkuvien tuhansien himojen ja halujen tukahduttamiseen, meillä on vielä salainen toive siitä, että asiat muuttuvat ainakin vuosien myötä paremmiksi. Tällä tiellä ei löydetä omantunnon vapautusta, sillä tällöin me panemme toivomme omaan itseemme eli pyrimme tulemaan Jumalalle kelvollisiksi omien tekojemme kautta.

Jos me sitä vastoin suostumme olemaan itsessämme perin pohjin kadotettuja, myytyjä ja avuttomia, silloin me voimme turvautua Kristukseen tässä ja nyt, juuri sellaisina kuin me olemme. Sinun ei siis tarvitse muuttua ensin joltakin osin paremmaksi, jotta voisit tai saisit tulla Kristuksen luo. Sinä saat jättäytyä hänen varaansa juuri sellaisena kuin olet Kristukseen. Tätä merkitsee uskonvanhurskaus.

Paavo Ruotsalaiselleekin kirkastui tämä evankeliumin salaisuus, kun hän kävi Jyväskylässä seppä Högmanin luona. Tämä näkyy hänen kirjeistään, joissa hän antaa lukijoilleen usein tämän tapaisen kehotuksen: "Anna kunnia Jumalalle, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi ilman lain tekoja ja ilman omaa pyhyyttä ja kunniaa." Hyvä matkakumppani. Tätä minä haluan opetella, ja haluan rohkaista sinuakin tekemään samoin.

Mutta entä sitten nuo omantunnon syytökset? Pääsikö Paavo niistä eroon? Entä sinä ja minä, voimmeko me vapautua synnin syytöksistä ja omantunnon tuomioista? Toivottavasti en tuota sinulle suurta pettymystä, kun vastaan "ei". Paavo Ruotsalainen joutui myös uskon syntymisen jälkeen kokemaan synnin mukanaan tuomaa ahdistusta ja Jumalan vihaa. Hän löysi tähän tilanteeseen kuitenkin uuden näkökulman. Hän ymmärsi, että näissä kokemuksissa oli kysymys Jumalan mielen mukaisesta murheesta, jonka tarkoituksena oli viedä hänet yhä uudestaan Kristuksen luo. Tästä murheesta ei yksikään valvova kristitty tule olemaan vapaa. Erilaiset kiusaukset ja lankeemukset, joista me emme uskovinakaan pääse, synnyttävät meissä murhetta.

Tällaisissa omantunnon nuhteissa on kuitenkin kyse jostakin muusta kuin niissä soimaavissa sanoissa, jotka Herramme osoitti Korasinin, Betsaidan ja Kapernaumin asukkaille. Jumalan mielen mukainen murhe on isällistä kuritusta, jotta me emme nukahtaisi ja ajautuisi pois Armahtajan luota. Siksi Jumalan mielen mukaista mielen mukaista murhetta ei pidä tehdä epäuskoksi, niin kuin Paavo Ruotsalainen asian ilmaisi. Tämä on mielestäni yksi keskeisimmistä oivalluksista, mitä Paavo Ruotsalainen on tehnyt. Meidän ei siis pidä antaa omantunnon tuomioiden estää meitä tulemasta Kristuksen luo. Mikäli me pysymme tuomitussa tilassamme kaukana Kristuksesta, me teemme petollisesta sydämestämme epäjumalan.

Koska asia on mitä tärkein käytännön uskonelämässä, siteeraan vielä Paavon yhtä kirjettä. "Vaan te olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne itsellenne epäjumalaksi. Kuinka tämä tapahtuu? Se tapahtuu sillä tavalla: jos teidän sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä ajatuksia, silloin teillä on uskallus Vapahtajan puoleen: Vaan jos sieltä nousevat pahat ajatukset, niin kuin sydän on kaiken pahuuden pesä, niin tässä tilassa te piiloilette itsiänne Herran edessä niin kuin Aatam paratiisissa."

Älä siis pelkää nähdä sydämesi todellista tilaa ja pakene sen vuoksi Jumalaa. Luota sen sijaan Jeesukseen Kristukseen, joka on tullut pelastamaan kadotettuja syntisiä. Hän vanhurskauttaa tänäkin iltana jumalattoman ilman lain tekoja. Tämä evankeliumi on kirkon varsinainen aarre, ja siitä me kaikki saamme elää. Vanhurskas on elävä uskosta.