Saarna Tuomas-messussa juhannus 2009

Harri Kuhalampi

Päivän evankeliumi: Joh.1:1-4

Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.

Olin vuosia sitten Göteborgin rautatieasemalla, jonne tuli nuori isä muutaman vuoden ikäisen tyttärensä kanssa. Tyttö näytti olevan riemuissaan sillä hän hyppeli ja tanssahteli. Hän piti toisella kädellään tiukasti kiinni isänsä kädestä ja toisen käden yhtä tiukassa otteessa oli naru, jonka päässä leijaili iloisen värinen ilmapallo.

Mutta yhtäkkiä hänen otteensa narusta irtosi ja samassa pallo kohosi asemahallin kattoon. Tyttö parahti hillittömään itkuun. Isä otti lapsen syliinsä ja lohdutteli häntä pitkään. Tyttö käpertyi miehen puseron sisälle niin että vain pienet kengät kurkistivat helman alta. He istuivat kauan asemahallin penkillä ja aina silloin tällöin puseron uumenista nousi pieni lapsen käsi osoittamaan kattoa kohti. Samassa alkoi uudelleen kuulua onneton lapsen itku.

– Miten paljon lohdutusta ja turvaa tuo pieni lapsi tarvitsikaan!

Mutta tuon pienen tytön sylintarve ei ole ainutkertaista. Me kaikki tarvitsemme paljon lohdutusta ja turvaa! Jokainen meistä kaipaa vahvemman läheisyyttä. Käsistämme on livennyt sellaista, mikä oli meille rakasta ja tärkeätä. Usein haluaisimme, että lempeät ja hellät kädet sulkisivat meidätkin lämpimään syliin. Onko sitten niin, että Taivaan Isän syli on meille tarjolla vain ajatuksen ja kuvitelman muodossa?

Tämän Tuomasmessun teemana on Kesän sylissä, minkä lisäksi olemme viettämässä tätä juhlaa aivan kirjaimellisesti kesän sylissä. Näin sydänkesällä tämä onnistuu, sen sijaan jumalan-palvelus ulkosalla lokakuisena iltana otsikolla "Syksyn sylissä" tuskin keräisi enää tämänkokoista väkimäärää.

Mutta tänään täällä luonnon keskellä ja suven syleilyssä olemme niin elämän kukoistuksen ympäröiminä, että joudumme väistämättä kasvotusten olemassaolon perimmäisten syitten, ja elämän tarkoituksen pohtimisen eteen: Miksi kaikki tämä on olemassa? Miksi elämä sykkii vain hetken ja sitten kuihtuu ja kuolee pois? Miksi minä olen olemassa? Mikä on meidän itse kunkin elämän tarkoitus?

Tai ehkä on kysyttävä kokonaan eri tavalla: Mitä meille merkitsisivät armo, anteeksisaaminen tai Jumalan lapseus mikäli emme olisi lainkaan olemassa? Miten voisimme puhua pelastumisesta, Kristuksen sovitustyöstä tai kirkosta mikäli emme olisikaan saaneet lahjaksi elämää? Eivätkö elämä ja olemassaolo ole edellytyksenä kaikelle muulle!? Mitä merkitystä meille olisi raamatun opetuksilla, evankeliumin sanalla tai Jumalan hyvillä lupauksilla ellemme olisi koskaan syntyneet?

Tekstimme toteaa, että "elämä on ihmisten valo" – eläminen on Jumalan antamassa valossa olemista. Sen sijaan Jumalan valon tavoittamattomissa olisi pelkkää pimeyttä, kylmyyttä ja kuolemaan. Me ja meidän elämämme ovat Jumalan tarkoitus!

Elämä on jumalallinen ihme. "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.", todetaan Psalmien (137:13,14) kirjassa. Elämä ei selity, eikä sen salaisuus aukene, vaikka kuinka ymmärtäisimme kaikki vuosimiljoonien mittaiset biologiset prosessit. Ilman elämän ja olemassaolon lahjaa – kohdallamme olisi vain pimeyttä ja tyhjyyttä – olisimme vain musta aukko. Ilman Jumalaa olisi pelkkä kylmä, kuollut ja autio avaruus.

Tämä siitä syystä, että Jumalan olemuksen keskeisimpänä ominaisuutena on rakkaus, joka luo ja synnyttää kohteen tuolle rakkaudelle. Tuon kaltainen rakkaus oli lähtökohtana ja motiivina ihmisen luomisessa. Lutherin mukaan Raamatun kuva Jumalasta muovaamassa maan tomusta ihmistä on erityisen ilmaisuvoimainen ja puhutteleva, koska se kiteyttää Jumalan rakkauden olemuksen ja luonteen:

Jumala ottaa käsiinsä maata – näennäisen arvotonta materiaalia ja tekee siitä, mikä ei ole mitään, kaunista, ihailtavaa, hyvää ja ainutkertaista. Luomiskertomus paljastaa siis meille, että Jumala ei rakkaudessaan ainoastaan lahjoita elämää, vaan tekee halvasta kallisarvoisen, saastaisesta puhtaan ja pyhän. Kuolleesta materiaalista syntyy Jumalan käsissä elävä ihminen – Jumalan kuva!

"Alussa oli Sana." – "Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä." Kukaan meistä ei ole syntynyt Jumalasta irrallisena. Mutta mitä tekemistä tällä on meidän kanssamme juuri nyt?

Luther korostaa, että Jumalan rakkaus suuntautuu alaspäin, siihen mikä on syntistä ja pilalle mennyttä. Mutta siitä mikä on vastenmielistä ja saastaista syntyy edelleenkin Luojan käsissä, Jumalan kosketuksen tuloksena ja Hänen rakkautensa vaikutuksena pyhää, vanhurskasta ja taivaaseen kelpaavaa!

Sisimpämme ja syvimmän olemuksessamme pimeä puoli: luontainen itsekkyytemme, välinpitämättömyytemme ja kylmyytemme edellyttävät, että itse Luoja ottaa meidät syliinsä. Meidän vajaamittaisuutemme ja kurjat lähtökohtamme mahdollistavat Jumalan voiman ja kunnian ilmitulon. Hän pääsee toteuttamaan Luojan perusolemustaan.

Luomisessa ja lunastuksessa ei ole kysymys vanhan ja epäkuntoisen kyhäämisestä juuri ja juuri toimivaksi. Sen sijaan Jumalan sylihoito tekee meistä kokonaan puhtaita ja täydellisen pyhiä. Kohdallamme tapahtuu jälleen luomisen ihme, kun Luoja luo läpeensä syntisestä Hänelle ehdottomasti kelpaavan.

Kun me nyt olemme täällä kesän sylissä, Jumalan luoman elämän keskellä, olemme myös rakastavan Jumalan sylissä. Siinä sylissä turvattomuus ja pelko hälvenevät, siellä arvottomuuden tunteemme ja syyllisyydestämme nouseva kipu ja levottomuus haihtuvat. Kristus itse kietoo meidät syleilyynsä syntisyyden ja häpeän tunteistamme huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi. Hän haluaa ottaa syliinsä rikkinäisen ihmisen voidakseen tehdä hänestä ehyen.

Kristus itse on täällä. Herra itse on läsnä ja puhuu meille oman sanansa välityksellä. Näemme Hänen kätensä työn tulokset ympäröivän luonnon yksityiskohdissa. Hänen rakkautensa on aistittavissa siinä yhteydessä ja keskinäisessä lämmössä, joka yhdistää meidät täällä Jumalan perheenä. Tässä juhlassa Kristus antaa itsensä meille, Hän tarjoaa ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi.

Emme ole täällä ainoastaan suloisen suven sylissä, vaan me olemme Jumalan sylissä! Mitä olisi syntymähetkellämme lahjaksi saatu elämä, jos Jumala ei jatkuvasti koskettaisi meitä ja antaisi meille elämää?

Aivan kohta yhdymme tunnustamaan uskomme yhteen ääneen Apostolisen uskontunnustuksen sanoin. Siinä lausumme muiden muassa: "minä uskon... ruumiin ylösnousemisen". Mutta kuinka tämä seikka sitten liittyy tähän yhteyteen? Liittyypä hyvinkin! Luomisessa Jumala valitsi alhaisen materiaalin valmistaakseen siitä ihmisen.

Samoin hän toimii tänään tehdessään meistä syntisistä ja pilalle menneistä vanhurskaita ja pyhiä – taivaaseen kelpaavia. Uskontunnustuksemme muistuttaa meitä, että vielä kerran Jumala kumartuu alaspäin ja ottaa käsiinsä arvottomaksi käynyttä raaka-ainetta. Me tiedämme tulevamme maaksi jälleen, mutta me samalla uskomme, että Herra Jeesus Kristus on herättävä meidät viimeisenä päivänä.

Ruumiin ylösnousemisessa on kysymys elämästä. Kuoleman yö päättyy. Jälleen me olemme olemassa! Taas uudelleen me elämme, koska Jumala on rakkaus ja koska Hän on Luoja. Meidän toivomme, meidän luottamuksemme tulevaisuuteen nähden on siinä, että meidän Jumalamme on Luoja, että Hänen rakkautensa ei etsi meistä rakastettavaa, vaan se rakkaus luo kaunista, hyvää ja rakastettavaa.

On suloista olla hetki kesän sylissä, mutta meille ei tule yllätyksenä se, että aikanaan kesän ihanuus riutuu ja kuihtuu pois. Meidän maallisen elämämme kohdalla tilanne on samankaltainen. Sen vuoksi tämän päivän Vanhan Testamentin tekstin sanat ovat erityisen merkittäviä:

"Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrasta, Jumalastanne! Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen, lähettää sadekuurot ajallaan, antaa syyssateen ja kevätsateen niin kuin ennen. Silloin puimatantereet ovat täynnä viljaa, ja puristamoissa öljy ja viini tulvivat yli reunojen."

Profeetta Joeliin perustaen voimme todeta, että luonnonolosuhteet muuttuvat ja sääilmiöt vaihtuvat, mutta meillä on syytä riemuun, koska Jumala on ja pysyy. Katovuosien jälkeen koittavat paremmat ajat. Joelin tekstin sävy on valoisa ja toivorikas. Hänen katseensa on tulevassa. Hän kulkee kohti parempaa. Näin hän jatkaa:

"Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat, vaeltajasirkat ja kalvajasirkat, tuo suuri sotajoukko, jonka lähetin teidän kimppuunne. Te saatte syödä ja tulette kylläisiksi, te ylistätte Herraa, Jumalaanne, joka on tehnyt ihmeellisiä tekoja teidän hyväksenne. – Te tulette tietämään, että minä olen Israelin keskellä ja että vain minä, Herra, olen teidän Jumalanne, muuta Jumalaa ei ole."