Saarna Tuomas-messussa 8.11. 2009

Olli-Pekka Silfverhuth

Matt. 6 : 14-15

Huomenna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Eurooppaa jakanut muuri sortui Berliinissä. Vapautta oli odotettu pitkään, mutta lopulta kaikki tapahtui nopeasti.  Vaikka elämä ei aineellisesti ja henkisestikään muuttunut hetkessä, oli tullut aika aloittaa yhteyden rakentaminen vuosikymmenien eristyksen jälkeen. Sukulaiset saivat taas tavata toisiaan, eikä ihminen ollut enää vain järjestelmän ratas. Alkoi menneisyyden läpikäyminen, sovinnon ja anteeksiannon matka, joka on jatkunut näihin päiviin saakka.

Tällä matkalla on kysytty myös kykyä ja taitoa antaa anteeksi.  Vastaavanlaisia oman kansan historian selvitysprosesseja on ollut ja on yhä edelleen monissa maissa eri puolilla maailmaa. Myös yksilötasolla käyvät monet lähimmäisemme parhaillaankin kipeää kamppailua anteeksiantamisen vaikeuden kanssa.

Anteeksipyytäminen on ison kynnyksen takana, koska samalla joutuu tunnustamaan omat virheensä ja erehtymisensä. Toisaalta varmaan jokaisella meistä on myös kokemus siitä, kuinka hyvältä lopulta on tuntunut, kun on pystynyt pyytämään ja antamaan anteeksi.  Näin on yksilön kohdalla, mutta myös yhteisöjen kohdalla, jotka joutuvat käymään läpi omaa menneisyyttään. Miksi sitten anteeksiantaminen ja myös anteeksipyytäminen on niin vaikeaa?

Anteeksi-sana tulee ihon alle. Sanaa käyttämällä avaan jotain myös itsestäni. Toisaalta anteeksipyytäminen voi tapahtua myös yhteisesti. Tässäkin messussa seurakunta pyysi yhdessä syntejään anteeksi. On äärimmäisen merkittävä asia, että voidaan yhdessä tunnustaa erehdykset ja virheet. Synnintunnustus on anteeksipyytämistä.

Anteeksipyynnössä sitoudutaan syvästi siihen, mitä sanotaan. Synnintunnus suuntautuu Jumalalle. Sillä on kuulija. Anteeksipyyntö on vahvasti esillä myös silloin, kun luemme yhdessä Isä meidän -rukouksen. Rukouksessa pyydämme syntejämme anteeksi. Ekumeenisessa muodossa pyydämme velkaamme anteeksi.

Velka liittyy erityisesti kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Jumalalle emme ole velkaa, koska hän ei vaadi meiltä yhtään enempää kuin mitä olemme. Velka sen sijaan voi olla läsnä lähimmäissuhteessamme. Velassa oleminen voi olla rahaan ja omaisuuteen liittyvää vallankäyttöä, mutta velalliseksi voi joutua myös muussa merkityksessä. Ihminen osaa olla hyvä toiselle, mutta näyttää myös oman pimeän puolensa. Näin on lähisuhteissa, mutta myös suhteessa kaukaisempaankin lähimmäiseen.

On myönnettävä, että elämme aikaa, jota hallitsevat liian kovat arvot. Kilpailu, menestyminen ja suorittaminen ovat saaneet turhan merkittävän aseman yhteiskunnassamme. Kovassa vauhdissa ihminen ei tule kohdatuksi. Sen sijaan toisesta ihmisestä voi tulla väline, joka auttaa eteenpäin kohti uusia haasteita ja päämääriä.

Elämyksien etsiminen ja erilainen itsensä toteuttaminen ohjaavat elämän suuntaa. Elämä kietoutuu Minän ympärille. Silloin jäävät lähimmäinen ja Jumalakin sivuun. Samalla elämä muuttuu entistä enemmän sellaiseksi, jossa kielletään epämiellyttävät asiat ja selitetään ikävät tilanteet itselleen parhain päin. Oman rajallisuuden ja heikkouden myöntäminen, omien virheiden ja erehdysten tunnustaminen on helppo torjua. Paljon helpompaa on antaa itselleen vapauttava tuomio.

Tänään vietämme isänpäivää. Moni meistä on muistanut tänään omaa isäänsä tai tullut itse muistetuksi. Isänpäivä pysäyttää lähisuhteiden äärelle. Myös Jeesuksella oli lähisuhteita.  Hänellä oli perhe, ja hänellä oli taivaallinen Isä. Jeesus tiesi oman tehtävänsä, joka hänelle oli annettu. Hän viittasi usein omaan usein omaan isäsuhteeseensa, joka ei sekään ollut särötön. Muistamme Jeesuksen piinavat sanat ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.”

Lähisuhteissakin voi tulla loukatuksi ja petetyksi. Itse asiassa usein on paljon helpompaa antaa anteeksi sellaiselle ihmiselle, joka ei ole lähipiiristäni. Kun läheinen ihminen onnistuu satuttamaan tai loukkaamaan, se tuntuu erityisen pahalta. Luottamus on silloin erityisen kovilla, ja anteeksiantokin vaikeampaa. Joskus voi kestää vuosikausia, että on valmis todelliseen anteeksiantoon.

Kun on tullut hylätyksi, petetyksi ja väärin kohdelluksi, ei siitä toipuminen tapahdu hetkessä. Anteeksiantoon sisältyy erilaisia vaiheita ja tunteiden käsittelyjä. Jokainen vaihe on käytävä läpi, että voi päästä todelliseen sydämestä nousevaan anteeksiantoon. Ei anteeksiannon täydy tapahtua hetkessä. Paljon parempi on, että anteeksianto tapahtuu vasta silloin, kun siihen on oikeasti valmis. Jos ei pysty käymään omaa katkeruuttaan ja vihaansa läpi, se voi vahingoittaa sisintä ja tehdä anteeksiantamisen turhaksi.

Jokainen joutuu elämässään kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, välillä kohtuuttomallakin tavalla. Eikä siinä silloin paljon auta, että yrittää vain unohtaa asian ja katsoa eteenpäin. Anteeksiantaminen on vaikeaa, mutta siihen liittyy aina uuden alun mahdollisuus. Viha ja katkeruus sitovat energiaamme väärällä tavalla. Käännämme helposti katseemme omaan itseemme, kun se pitäisi kääntää lähimmäiseen ja toiseen ihmiseen.

Isä meidän –rukouksen viesti on selvä. Koska Jumala on antanut meille velan anteeksi, on meidän pyrittävä vapauttamaan lähimmäisensä. Tämä koskee meitä jokaista lähipiirissämme, mutta myös globaalissa mittakaavassa. Tässä meillä pohjoisen ihmisillä on vielä opittavaa suhteessamme kaukaisiin lähimmäisiin, jotka elävät myös konkreettisen velkataakan keskellä.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus muistuttaa anteeksiantamisen merkityksestä suhteessa lähimmäiseen ja Jumalaan. Voiko Jumalan anteeksianto olla tosiaankin riippuvainen siitä, onko meillä kyky antaa anteeksi? Ehkä kysymys on enemmänkin siitä, että mikäli en ole valmis antamaan toiselle anteeksi, on minun myös vaikea ottaa Jumalan anteeksiantoa vastaan. Jumala on kyllä anteeksiantava ja armollinen. Hän katsoo meitä Kristuksen silmin. Vaikka olisimme kuinka kelvottomia, hän ei käänny pois, vaan ojentaa kätensä sovinnon ja anteeksiannon merkiksi. Sovinnon perusta on Kristuksen työssä. Hän on sitonut itseensä meidän syntimme ja haluaa vapauttaa meidät myös syyllisyyden taakasta.

”Isä, anna heille anteeksi”. Näin Jeesus rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta. Ristillä ovat inhimillisyys ja Jumalan anteeksianto syvästi läsnä. Ristin äärelle saamme palata joka päivä. Siellä ei tarvita edes kykyä sanoa tuota tärkeää, mutta niin vaikeasti ilmaistava sanaa. Siellä saamme vain ottaa anteeksiannon vastaan.