Saarna Tuomasmessussa 24.1.2010

Piispa Matti Repo

Vieraanvaraiset todistajat

Evankeliumi Luukas 24:41-48

Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.

Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.”

”Eivät tienneet, mitä uskoa.” Näin sanottiin Jeesuksen opetuslapsista, joiden luo kuolleista ylösnoussut Jeesus yllättäen saapui. He eivät osanneet häntä odottaa. Nyt tunteet vaihtelivat. Ilo ja ihmettely valtasivat opetuslapset. Mitä uskoa?

Vastahan he olivat nähneet Jeesuksen kärsimyksen, todistaneet hänen kuolemaansa ja kantaneet hänet hautaan. Nyt eräät heidän joukossaan kertoivatkin jo nähneensä Herran elävänä, kävelleensä hänen kanssaan tiellä, kuunnelleensa hänen opetustaan ja istuneensa lopuksi hänen kanssaan ilta-aterialle. Mutta he eivät olleet Jeesusta tunnistaneet ennen sitä hetkeä, jolloin hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä olivat auenneet. Mutta samassa hän oli jo kadonnut.

Ja siinä hän taas oli, osoitti kättensä ja jalkojensa haavoja: minä tässä olen, ei kukaan muu, katsokaa ja koskekaa. Mitä uskoa? Ja kuitenkin: näille ihmetteleville hän antoi tehtävän: ”Te olette tämän todistajat.”

Tänäänkin moni kysyy: miten voin uskoa? Moni ihmettelee: miten voin uskoa sellaiseen, jonka sanotaan nousseen kuolleista ja astuneen ylös taivaisiin. Miten voin uskoa niitä, jotka Herra teki todistajikseen? Miten voin laittaa luottamustani sellaiseen, mitä kukaan ei pysty minulle vakuuttavasti todistamaan? Miten voin ottaa elämäni ohjenuoraksi sellaisen kirjan sanaa, jonka ovat kirjoittaneet jo satoja vuosia sitten kuolleet, täysin toisenlaisessa kulttuurissa eläneet ihmiset? Miten voin uskoa sellaisten todistusta, joiden maailmankuva on ollut kokonaan toinen, jotka eivät tienneet maasta ja taivaasta murto-osaakaan siitä, mitä me nyt tiedämme? Voiko minulle riittää tänään uskoni perusteeksi se, että niin monet, tuhannet ja miljoonat ihmiset halki aikojen, ovat kokeneet iloa ja ihmetystä koska väittävät kohdanneensa itse ylösnousseen Kristuksen?

Meidän aikamme ihmiset eivät pohjimmiltaan eroa Raamatun ajan ihmisistä. Me tunnemme täsmälleen samoja tunteita, iloa ja ihmetystä, epävarmuutta ja arkuutta, pelkoa ja rohkeutta. Me teemme samoja kysymyksiä, meillä on samat epäilykset ja meidät valtaa sama neuvottomuus, kun emme tunne hallitsevamme tilannetta. Kun edessämme on jotain, mistä emme tunne saavamme otetta, tunnemme kiusaantunutta levottomuutta. Silloin kysymme: miten olen joutunut tähän tilanteeseen, miten selviän tästä pois, miten pääsen takaisin jaloilleni ja voin jälleen ottaa elämän hallintaani? Mutta juuri silloin Kristus sanoo: sinä olet minun todistajani, kun elämäsi hallinta siirtyy omista käsistäsi minun käsiini.

Kun Jumala puhuttelee ihmistä, hän joutuu alueelle, jota ei enää itse tunne hallitsevansa. Kun Kristus lähestyy ihmistä, hän saa tämän katsomaan itseään, arvioimaan itseään, koettelemaan itseään. Tuloksena ei ole itsevarmuus vaan epäilys omasta asemasta. Kristus katsoo ihmistä silmiin ja näkee hänen sisimpänsä. Hän saa puhuttelemansa ihmisen tuntemaan itsensä heikoksi, riittämättömäksi ja syntiseksi. Kristuksen pyhyys ja rakkaus paljastavat ihmisen sisimmän hänelle itselleen koko tyhjyydessään ja alastomuudessaan. Silloin voin tuntea vain suurta avuttomuutta ja neuvottomuutta. Silloin voin vain pyytää apuun Häntä, joka on tullut minua kohtaamaan.

Mutta kun Kristus näin kohtaa, hän myös lahjoittaa itsensä. Hän antaa itsensä niille, joiden luokse hän saapuu. Hän istuu aterioimaan meidän kanssamme, antaa meidän koskettaa itseään. Hän vakuuttaa meille: minä tässä olen, ei kukaan muu. Hän poistaa pelkomme ja valloittaa meidät sisältä päin.

Missä tällaista tapahtuu? Missä epävarmoja vahvistetaan, missä hämmennyksestä ja epäilyksestä autetaan iloon ja uskoon? Missä Kristus kohtaa meitä, osoittaa haavojaan ja aterioi kanssamme? Se tapahtuu täällä, tässä kirkossa. Se tapahtuu ensinnäkin, kun sinä kuulet julistettavan, että Herra on noussut kuolleista ja elää antaakseen sinulle elämän; se tapahtuu siis kuulemisen kautta. Kristus itse tulee luoksesi julistetussa sanassa. Toiseksi se tapahtuu, kun sinä otat vastaan hänen ruumiinsa ja verensä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Siinä Kristus itse aterioi kanssasi, tai vielä enemmän: siinä Kristus itse tulee sinun ateriaksesi, antaa sinun koskettaa hänen haavoitettua ruumistaan, antaa sinun jopa syödä ja juoda hänet. Tämä tapahtuu siis syömisen kautta.

Näissä yksinkertaisissa, ihmisille yhteisissä ja helposti vastaanotettavissa muodoissa itse ylösnoussut Kristus tulee luoksemme. Hän ei lähesty meitä aaveena, epäselvänä unikuvana, utuisena haamuna josta me emme tiedä, näemmekö oikein vai kuvittelemmeko vain. Hän tulee luoksemme konkreettisella, mutta salatulla tavalla. Vasta, kun hän avaa silmämme näkemään, että juuri näissä yksinkertaisissa ja koettavissa asioissa Jumala toimii, me rohkaistumme iloon ja luottamukseen.

Ilman tätä uskoa me jäämme odottamaan ja kyselemään: missä todisteet Herran ylösnousemuksesta? Missä mahtavan Jumalan voima, missä Hengen vastaansanomaton vakuuttavuus? Mutta se on kaikki kätketty näihin ulkonaisesti vähäisiin asioihin. Niissä meille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus ja ikuinen elämä. Niissä meihin asettuu asumaan Jumalan Pyhä Henki, joka tekee työtään hiljaisella, varovaisella ja heikkoa ihmistä hoitavalla tavalla. ”Te olette tämän todistajat”, inhimillisinä, kyselevinä, arkoina ja epävarmoina.

Ihmisinä meitä kuitenkin kiinnostaa, mitä Kristuksen ilmestyminen haudasta nousseena merkitsee. Onko hän todella samalla ruumiillisella tavalla lihaa ja verta kuin ennen ylösnousemustaan? Hän on noussut kuolleista ruumiillisesti, kuten osoittaa opetuslasten kanssa syöminen. Mutta toisaalta hän ei ole samalla tavalla ruumiillisten rajoitusten alainen, kuten osoittaa hänen yllättävä katoamisensa Emmauksen tien opetuslasten edestä tai ilmestymisensä Jerusalemiin heidän luokseen. Ylösnousseen ruumis sellaisenaan jää meiltä tavoittamatta; mutta meille tarjotaan ateriayhteys hänen ruumiinsa ja verensä sakramentissa.

Ehtoollisessa me itsekin tulemme Kristuksen ruumiiksi. Apostoli Paavali kutsuu kirkkoa Kristuksen ruumiiksi, jossa on monenlaisia jäseniä. Kullakin jäsenellä on oma paikkansa, jokainen on yhtä tarpeellinen kuin ihmisruumiinkin eri jäsenet ovat tarpeellisia. Yksi ei voi halveksia toista, yksi ei voi pitää itseään tarpeellisempana kuin toinen. Jokaisessa jäsenessä virtaa sama, yhteinen elämä, Kristuksen elämä. Kristuksen ruumis ehtoollisen leivässä tekee meistä hänen elävän ruumiinsa.

Kun Kristus ottaa ateriayhteyteensä, hän ottaa omakseen ja lähettää. Hän avaa meidän mielemme ymmärtämään, mistä Raamatun sanassa on kysymys, näkemään, mitä hänestä on kirjoitettu. Silloin ymmärrämme, mitä Raamatusta tulee etsiä. Ymmärrämme, että Pyhällä kirjalla on keskus: Jumalan suuret pelastavat teot Pojassaan Kristuksessa. Raamatun kirjat todistavat Kristuksesta, ja meistä, jotka hän ottaa yhteyteensä, hän tekee myös todistajia. Meistä tulee hänen ylösnousemuksensa todistajia.

Jotkut ovat tulleet tähän kirkkoon tänä iltana käveltyään ensin kirkosta toiseen ristin jäljessä. Tänään iltapäivällä on halki Tampereen keskustan vaellettu ekumeeninen kirkkovaellus. Sen aikana on pysähdytty eri kirkkoihin rukoilemaan kristittyjen yhteyden puolesta. Yhteisen rukouksen sivussa on nautittu ekumeenisesta vieraanvaraisuudesta. On saatu vierailla erilaisten kristittyjen luona ja kokea yhteyttä. Tämä vieraanvaraisuuskin on yhteisestä uskosta todistamista.

Kristittyjen keskinäinen yhteys ja Kristuksesta todistaminen kuuluvat yhteen. Jeesus itse rukoili omiensa puolesta, että he ”olisivat yhtä, että maailma uskoisi”. Lähetys ja ekumenia ovat saman asian kaksi puolta. Molemmissa on kysymys yhden Kristuksen ruumiin jäseninä elämisestä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta nykyaikaisen ekumeenisen liikkeen syntyyn ratkaisevasti vaikuttaneesta kokouksesta, joka pidettiin Edinburghissa vuonna 1910. Tuon Maailman lähetyskonferenssin jälkeen perustettiin järjestöjä, jotka ovat johtaneet monilla puolilla maailmaa kristittyjen yhteiseen todistukseen ja palveluun.

Tänä päivänä näemme yhä selvemmin, että koko maailma on yhteinen. Ihmiskunta on yksi kokonaisuus. Jos jossain kärsitään tuskaa, toisaalla otetaan siihen osaa. Haitin maanjäristys on ravistellut ihmisiä joka puolella maailmaa. Tuhannet ovat heränneet kantamaan vastuuta, kuka milläkin tavalla. Kaukaisista muukalaisista on tullut lähimmäisiä. Kristillinen rakkaus velvoittaa vieraanvaraisuuteen, seisomaan toisen rinnalla ja kantamaan hänen taakkojaan. Siitä on kysymys myös ehtoollisen sakramentissa, jonka jaamme keskenämme: Kristus antaa oman elämänsä maailman puolesta, ja me jaamme tämän elämän keskenämme – maailman elämän puolesta.