Saarna Tuomasmessussa 28.2. 2010

Ari Rantavaara

Matteus 15:21-28

”Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.”

Tämän sunnuntain teemana on ”rukous ja usko”. Evankeliumitekstimme sopii erittäin hyvin tämän otsikon alle. Kertomus Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamisesta on yksi vaikuttavimmista ja merkittävimmistä Uuden testamentin teksteistä, kun puhutaan uskosta. Usko on se sana, mikä nousee keskeisimmäksi ja oleellisimmaksi tekijäksi tuossa tilanteessa. Juuri sitä Jeesus suorastaan ihailee. ”Suuri on sinun uskosi, nainen!” hän toteaa.

”Usko” on siis tämän sunnuntain sana. Usko oli aikoinaan myös suhteellisen yleinen miehen nimi meillä täällä Suomessa. Mitä mahtoivatkaan ne äidit ja isät ajatella, jotka antoivat pojalleen tuon nimen? Kuinka syvällisesti he ymmärsivät tuon sanan poikansa nimenä? Vai kokivatko he sen vain sopivana, ehkäpä sukunimeen hyvin sointuvana nimenä siinä kuin Ville tai Kallekin? Saattaa olla, että aika usein oli juuri näin. Eivät vanhemmat tulleet ajatelleeksi, kuinka keskeinen ja syvälle luotaavaa tuo sana  onkaan kristitylle ihmiselle. Kastettava toimittavan papin mielessä se kuitenkin todennäköisesti eli vahvasti ja siitä löytyi kastepuheeseen sisältöä.

Jos katsomme, miten Nykysuomen sanakirja selittää sanaa usko, löydämme tiheään kirjoitettua tekstiä ainakin yhden sivullisen. Jos käytämme hieman nykyaikaisempaa menetelmää ja guuglaamme tietokoneellamme sanan usko, sille löytyy kaksi miljoonaa kolmesataakuusikymmentätuhatta osumaa.

Ei siis mikään turha termi, tuo usko. Mutta mitä Raamattu lopulta tuosta sanasta opettaa, mitä luterilainen kirkkomme ymmärtää sanalla usko?

Päivän evankeliumi tuo eteemme hyvin järkyttävän tilanteen. Jeesus liikkuu opetuslapsineen siis Tyyroksen ja Siidonin seudulla, nykyisen Libanonin  alueella, joka oli kanaanilaisen kulttuurin ja uskonnon keskus. Siellä he kohtaavat naisen, joka on sikäläisiä, siis kanaanilainen. Juutalaisesta näkökulmasta katsoen hän edustaa epäjumalia ja saastaa. Hän ei ole oikea israelilainen, vaan pakana. Nainen tietää itsekin, ettei hänellä ole oikeutta lähestyä Israelin Messiasta. Puhuttelemalla Jeesusta Daavidin pojaksi hän tunnustaa Jeesuksen messiaanisuuden.

Mikä saa tuon naisen sivuuttamaan kaikki uskonnolliset ja kulttuurilliset näkökulmat ja rohkeasti lähestymään tuota galilealaista profeettaa? Yksinkertaisesti hätä, suuri hätä. Se pelko ja tuska, mitä hän tuntee omassa sydämessään ja sisimmässään, ei voisi olla suurempi: Hänen oma lapsensa on vaarassa. ”Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni”, hän parahtaa. Mikä tuota lasta sitten vaivanneekin, äiti mitä ilmeisimmin pelkää lapsensa olevan hengenvaarassa.

Äidin näkökulmasta katsottuna tällaisessa tilanteessa ovat kaikki keinot sallittuja. Äitinä hän ei epäröi tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, joka voisi auttaa hänen lastaan. Hän on todennäköisesti kuullut puhuttavan Jeesuksesta, jonka maine on kiirinyt hänen edellään. Tuolla galilealaisella opettajalla on parantajan maine, hän on parantanut muitakin. Ehkä hän voisi auttaa myös minun tytärtäni, nainen tuumailee.

Alku ei näytä lupaavalta. Jeesus ei tunnu kiinnittävän häneen mitään huomiota. Opetuslapsetkin jo hermostuvat ja kehottavat mestariaan tekemään jotakin tuolle huutavalle naiselle. Eihän tätä meteliä jaksa kukaan kuunnella.

Mutta lapsestaan huolehtiva nainen ei liikuta Jeesusta. Naisen huudon ikään kuin täysin sivuuttaen Jeesus toteaa opetuslapsilleen, ettei hän ole tullut pakanoita parantamaan, vaan etsimään Israelin kadonneita lampaita.

Tylyltä kuulostavat sanat eivät lannista naista. Missä tahansa muussa tilanteessa hän varmaankin olisi jo paennut selkä kyyryssä tuosta tilanteesta. Mutta hänellä on hätä lapsensa puolesta. Siksi hän lopulta heittäytyy Jeesuksen jalkoihin ja rukoilee: ”Herra huomaa minut, auta minua!”

Missä on nyt se Jeesus, jonka olemme tottuneet evankeliumin sivuilta löytämään? Tällä Jeesuksella ei näytä olevan lainkaan sitä lempeää ilmettä kasvoillaan, joka on maalattu tänne Aleksanterin kirkon alttaritauluun. Tämän Jeesuksen sanat ovat kovat, kun hän sanoo naiselle:”Ei ole oikeutta ottaa lapsilta leipää ja heittää sitä koiranpenikoille.”

Mutta vieläkään  nainen ei hellitä. Hän vastaa samankaltaisella sanaleikillä kuin millä hänet on yritetty vaientaa: ”Saavathan koiratkin sentään syödä sitä, mitä heidän isäntänsä pöydältä putoaa!”

Ja tähän vastaukseen päättyy kanaanilaisen naisen piina. Käy ilmi, että Jeesus onkin koetellut naista, hän onkin vain esittänyt kovaa ja tylyä. Koska nainen ei luovuta, Jeesus tunnustaa että hänen uskonsa on suuri. Ja vielä hän vastaa naisen pyyntöön ja parantaa lapsen vaivastaan.

Tämä kertomus opettaa meille jotakin siitä, mitä Raamattu tarkoittaa sanalla usko. Ei se kaikkea uskoon liittyvää kerro, mutta yhdestä, hyvin keskeisestä asiasta se puhuu:

Usko tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan Jeesuksen puoleen kääntymistä. Moni meistä tekee sen vastaa suurimman hädän keskellä, samaan tapaan kuin lapsensa puolesta hätääntynyt kanaanilainen nainen.

Totisia paikkoja mahtuu jokaisen kohdalle, mitä ikinä ne meidän henkilökohtaisessa elämässämme sitten ovatkaan. Silloin on lupa rukoilla, sananmukaisesti heittäytyä Jeesuksen jalkojen juureen ja huutaa: Herra, auta minua! Saattaa olla, että vastaus ei tule välittömästi, aivan kuten kävi kanaanilaisen naisen kohdalla. Saattaa käydä niinkin, että vastaus on aivan erilainen kuin olemme odottaneet. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että Jumalan puoleen saa kääntyä hädän hetkellä.

Joku meistä kääntyy Jumalan puoleen muulloinkin kuin vaikeuksia kohdatessaan. Keskellä arkisen päivän rutiineja ylöspäin lähetetty hiljainen pyyntö tai kiitos, sekin on sallittua.

Meillä on usein taipumus tehdä uskosta paljon monimutkaisempi asia. Luulemme, että ensin on ymmärrettävä järjen tasolla jotakin ennen kuin ylipäätään on mahdollista uskoa. Saatamme luulla, että ensin on toimittava tietyllä tavalla, tietyt asiat on tapahduttava oikeassa järjestyksessä ennen kuin voin uskoa, ennen kuin voin olla oikealla tavalla uskovainen.

Vaan mitä teki tuo kanaanilainen nainen? Hän yksinkertaisesti kääntyi aidosti, koko sydämestään Jeesuksen puoleen ja sitä, vain sitä Jeesus piti uskona, vieläpä suurena uskona.

Kanaanilainen nainen oli nöyrä ja luottavainen. Silloin kun ihminen tuntee ja tunnustaa oman riittämättömyytensä, oman epätäydellisyytensä Jumalan edessä – sanalla sanoen oman syntisyytensä – ja rukoilee anteeksiantoa Kristuksen sovitustyön tähden, silloin hän on löytänyt uskon syvimmällä tasolla.