Saarna Tuomasmessussa 4.4. 2010

Uskomatonta mutta totta - kuitenkin

Timo Takala

Luukas 24:1-12

Hyvänen aika; tässähän puhutaan meistä; sinusta ja minusta. Tässä ei puhutakaan ulkopuolellamme  olevista tapahtumista. Tässä kerrotaan tapahtumista, joihin olemme väistämättä osallisia. Kannanotto on sekin, jos ei ota kantaa. Evankeliumi käy kohti, mutta tekee sen kuitenkin turvallisesti ja armollisesti.

Luukas kertoo evankeliumissaan naisten matkasta Jeesuksen haudalle aamuvarhaisella. On vaikea tietää, mitä heidän mielissään liikkui. Tunnemyllerrys oli varmaan melkoinen. Mestarin elämä oli päättynyt. Edessäolevaa saattoi vain aavistella. Aamussa tapahtui odottamatonta. Kivi oli vieritetty pois; hauta oli tyhjä.  Tunnemyllerrys sai uutta ainesta. Kaksi kirkasta hahmoa ilmoittivat katseen maahan painaneen viestin. Tämä on väärä osoite. Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?

Myllerryksen keskellä naiset muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Hyvänen aika, näinhän tässä pitikin käydä. Tyhjä hauta ja Ylösnouseen ilmestykset liittyvät yhteen  kokonaisvaltaiseen todistukseen. Se on uskomatonta, mutta totta. Kuitenkin kävi  niin, kuin Jeesus eläessään oli kertonut tapahtuvan. Aamun viesti linkittyi Jeesuksen opetuksiin. Niistä yhdessä kasvoi kohtikäyvä todistus: Herra on totisesti ylösnoussut.

Aamun myllerrysten jälkeen naisten osoite oli selvä. Tästä oli kerrottava yhdelletoista jäljelle jääneelle opetuslapselle ja kaikille muille. Apostolien arvio kuulemastaan oli karun arkinen ehkä aavistuksen miehekäskin; he arvelivat naisten puhuvan omiaan, eivätkä he uskoneet. Kuitenkin Pietari lähti juoksujalkaa haudalle. Miehiä jonkun verran tuntien voisin hyvin arvella, että hän halusi tarkistaa faktat. Naiset eivät puhuneetkaan omiaan. Evankeliumi päättyy siihen, että Pietari lähti haudalta pois ihmetellen mielessään sitä, mitä oli tapahtunut.

Kuitenkin on pääsiäisen sana. Todeksi osoittautui se, mikä viimekädessä on uskomatonta. Lohdullista on sekin, etteivät  nämä opetuslapsetkaan olleet lähtökohtaisesti mitään suuria uskon sankareita. Tämä kuitenkin tarkistusmatkalle haudalle lähtenyt Pietari oli se sama Pietari, joka hiilivalkealla oli tomerasti kieltänyt tuntevansa koko Jeesusta.

Opetuslapsi Tuomas puolestaan ilmoitti miehekkäästi, ettei usko ennen kuin näkee. Siinä ei auttanut edes luotettavien kavereidenkaan puhe. Toki Tuomas myös tunnusti uskonsa, kun näki. Pääsiäisen uskomaton ihme johtaa meidät kaikki uskon ja epäuskon rajoille. Tuo raja ei kulje meidän ihmisten välillä, vaan se kulkee meissä jokaisessa. Silti Jumala ei käännä selkää, vaan kutsuu meitä kerta toisensa jälkeen uskomaan ja näkemään.

Hyvänen aika; tässähän puhutaan meistä; sinusta ja minusta. Pääsiäinen vie keskelle myllerrystä, jossa on väistämätöntä ottaa kantaa. Rohkaisemme toisiamme liittymään siihen, mikä on totta, vaikka se erityisesti toisinaan tuntuu uskomattomalta.

Tässä kaikessa ei kuitenkaan ole kysymys vain siitä, mitä kerran tapahtui Jeesukselle. Tässä on samalla kysymys tiestä, joka on raivattu kuljettavaksemme. Tässä on kyse elämämme tilaisuudesta. Herramme on kuolemallaan voittanut kuoleman. Hän haluaa antaa haudoissa oleville elämän. Tämä lupaus koskee myös sitä hautaa, johon itse kukin meistä henkilökohtaisesti aikanaan päätyy.

Uskontunnustuksessa liitymme kerta toisensa jälkeen tähän uskomattomaan mahdollisuuteen. Uskomme syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Se on mahdollista, koska Jeesus Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista. Kaikki on mahdollista vain, koska pääsiäinen on totta. Jeesus on raivannut puolestamme tien, joka ei pääty hautaan. Meitä vahvempi Jumalan voima murtaa ne rajat, jotka ymmärryksemme tavoittaa. Lahjan suuruus ja koskettavuus vetää hiljaiseksi, mutta se myös johtaa kiitokseen ja ylistykseen. Näiden tapahtumien äärellä ei kukaan jää ulkopuoliseksi. Avoimelle kyselylle on tilaa. Siihen mahtuvat myös arvelut ja epäilyt.

Etäisyyttä omaan hautaamme emme onneksemme tiedä. Taaksejääneiden vuosien määrä voi olla eräänlainen ennuste, muttei sen enempää. Matka jatkuu meillä kaikilla askel kerrallaan. On hyvä tietää, että Kristuksen seuraajien joukko ei alussakaan koostunut aukottoman uskon sankareista. Se ei koostunut ihmisistä, jotka olisivat ymmärtäneet kaiken, uskoneet oikein tai olleet muuten muita parempia. Ainut mahdollisuutemme kulkea Ylösnousseen Kristuksen raivaamalla tiellä, on anteeksiantamus ja armo.

Elämässä joutuu ottamaan suuntaa päivittäin askel kerrallaan. Elävää ei kannata etsiä kuolleiden joukosta. Elämää ei kannata etsiä vääristä osoitteista, lopullisesti kuolemaan tuomituista toiveista. Monien mahdollisuuksien maailmassa kannattaa tarkkaan katsoa, ketä seuraa. Ylösnousseen seurassa voimme turvallisesti luottaa siihen, että koskaan ei vastassa ole lopullinen umpikuja.

Hetken kuluttua liitymme yhdessä uskontunnustukseen. Sen ydin on pääsiäisen ihme. Apostolisen uskontunnustuksen lausumme minä –muodossa. Minä uskon. Siinä korostuu  uskon henkilökohtaisuus. Keskeistä on kuitenkin myös se, että liitymme tähän kirkon yhteiseen uskoon toistemme rinnalla, toisiamme tukien ja rohkaisten. Meitä kantaa pyhä yhteinen seurakunta ja  pyhien yhteys. Minä uskon, me uskomme.

Uskomatonta mutta totta.